Aito beduiini

Otin taas tuntumaa ratsastamiseen lomamme aikana - aasi on mielestäni helpoin (pienin) vaihtoehto taas pitkähkön tauon jäljeen. Oli taas alkuun vähän muistelemista miten homma toimii, jalat sojotti miten sattui ja puristin taas rystyset valkoisina satulan kahvaa, jotta sain pidettyä tasapainon. Mutta kyllä se siitä lähti taas sujumaan - ja se oli ihanaa! :)

Tällä kertaa en onneksi pudonnut aasin selästä. Senkin olen kokenut - eikä se helpottanut silloin yhtään ratsastuskammoani! Ratsastimme eräänä yönä noin vuosi sitten luolille. Oli pilkkopimeää, vain tähdet valaisivat kapeaa polkuamme vuoren rinnettä kiivetessä. En pystynyt valaisemaan polkua taskulampulla, koska en uskaltanut irroittaa otettani satulasta. Oli ehkä ihan hyvä juttu, että oli niin pimeää - en nimittäin olisi edes halunnut nähdä syvää rotkoa, mikä seurasi meitä koko matkan ajan toisella sivullamme. Toinen kylki osui välillä vuoren seinämään ja jalkani jäi ikävästi aasin ja vuoren seinämän väliin ja röpelöinen kallion seinä raapi farkkuni lahjetta puhki. Sillä hetkellä pelkäsin. 

Aasi karavaanimme vain jatkoi matkaa ja pidin aika ajoin silmiäni kiinni. Välillä menimme jyrkästi alaspäin niin että meinasin lentää aasin pään yli maahan. Välillä taas kiipesimme niin jyrkästi ylöspäin, että kirjaimellisesti roikuin satulan kahvassa ja yritin pysyä kyydissä. Kerran satulan köydet sitten ripsahtivat poikki ja liu'uin nousukohdassa aasin selän ja takapuolen yli ja tömähdin maahan- suoraan siis aasin takajalkojen taakse. Aasi siitä pillastuneena alkoi hädissään potkimaan takajaloillaan ilmaa ja siinä oli hampaiden lähtö lähellä! Tayseer sai vedettyä minut onnekseni juuri ja juuri pois potkun alta.

Siinä sitten keräilin itseäni polvet vetelinä hetken ja pojat sitoivat katkenneet köydet taas kiinni ja sanoivat että hyppäähän takaisin ratsaille. Tiesin itsekin siinä vaiheessa, että mikäli haluan estää totaalisen ratsastuspelon, oli minun pakko jatkaa matkaa aasin selässä. Minut nostettiin takaisin ratsun selkään ja jatkoimme matkaa - taas välillä kallion seinää raapien. Voitin pelkoni ja olin ylpeä siitä! Kun olimme vihdoin perillä luolilla, sanoivat ystävämme, että nyt olen todellinen beduiini! :D 

Tätä pelottavaa, mutta myös melko hupaisaa ratsastusretkeämme muistellaan edelleen Petran beduiinien keskuudessa ja sain todellakin taas kerran kuulla siitä lomamme aikana.