Monastery

Aika kuluu siivillä täällä. Rakastan elämää ilman kelloa ja aikatauluja. Päivät kuluvat nopeasti työn merkeissä turistien kanssa rupatellessa. Saan selittää tarinani koko päivä useampaan otteeseen Monasteryn asiakkailleni. On hauska seurata erimaalaisten turistien käyttäytymistä: saksalaisilla on lähes poikkeuksetta omat eväät pakattuna hotellilta ja kun he kuulevat teen hinnan (2 JD = 2,22 e) he pyörittävät kauhistuneina päätään ja juovat itse huipulle raahaamansa veden. Ranskalaiset puhuvat pokkana vaan ranskaa eivätkä edes yritä puhua englantia. Siinä sitten kehonkielellä kommunikoimme ja saamme usein asiat selvitettyä. Espanjalaiset ja italialaiset ovat kovaäänisimpiä ja suurieleisimpiä turisteja ja he tulevat aina isolla joukolla kaikki samaan aikaan. Aasialaiset turistit kikattelevat ja kummastelevat tarinaani ja toistavat kysymystä "rearry? rearry?".

Eilen sain ensimmäiset suomalaiset asiakkaani ja he olivat ensimmäiset asiakkaat, jotka eivät alkaneet tinkaamaan hinnasta, vaan tekivät nopeasti päätöksen, hoitivat maksun, vaihtoivat muutaman sanan ja jatkoivat matkaansa etteivät olisivat olleet häiriöksi työnteolleni :D Ihanat suomalaiset ja korkea työmoraali!

 

Kiipesimme toissailtana monasteryn huipulle työpäivän päätteeksi katsomaan auringonlaskua. Kiipeäminen Monasteryn huipulle on kielletty, mutta beduiinit kiipeävät ylös kielloista huolimatta. Auringonlasku huipulla on uskomaton. Kiipesimme tällä kertaa monasteryn takana sijaitsevan vuoren huipulle ja näkymä oli huikea. Tuuli ulvoi korvissa ja pöllytti tukkaani. Auringon laskiessa kuu nousi samaan aikaan ylös taivaalle. En ole koskaan nähnyt vastaavaa ja iltavalaistus oli hetken ajan satumainen. Auringon laskettua kuu valaisi kotimatkamme. 

Paras aika Monasterylla on aamulla varhain ennen turistien saapumista. Juon aamukahviani terassilla ja katson tyhjää monasteryä kaikessa hiljaisuudessa. Myös aika auringonlaskun jälkeen on mahtavaa, kaikki turistit ovat poistuneet alueelta ja hiljaisuus & pimeys valtaavat tämän ihmeen. 

Viisumitaistelu

Olemme taas Ammanissa, samassa hotellissa kuin viime viikolla. Tällä kertaa ei ollut tarvetta näyttää family papereita, koska olemme jo tuttu näky ko. hotellissa. Olemme täällä taas viisumitaistelun merkeissä. Viisumin hakemissa ilmeni pieniä ongelmia: Jordaniassa kun ei ole ollenkaan Suomen suurlähetystöä. Saimme tiedon, että Norjan suurlähetystö palvelee viisumiasioissa Norjan kansalaisten lisäksi myös suomalaisia, tanskalaisia ja islantilaisia. Luotimme siis Norjan suurlähetystöön ja yritimme saada viisumiprosessin käyntiin viime viikolla. Norjan suurlähetystö ei kuitenkaan suostunut ottamaan meitä vastaan pitkien jonojen vuoksi ja ohjasivat meitä olemaan yhteydessä lähimpään Suomen suurlähetystöön - mikä sijaitsee Turkin Ankarassa.

Olin heti yhteydessä Turkin Suomen suurlähetystöön ja kysyin onko meillä mitään muuta vaihtoehtoa, kuin matkustaa Turkkiin ja kuin ihmeen kaupalla ystävällinen nainen vastasi samantien sähköpostiini, että hän on sattumalta tulossa pariksi päiväksi Ammaniin seuraavalla viikolla ja hän voi tavata meidät ja ottaa mieheni viisumihakemuksen! Mikä tuuri! Papereita ei nimittäin voi lähettää postitse vaan ne on jätettävä aina henkilökohtaisesti. 

Saavuimme eilen Ammaniin ja otimme taksin Suomen Kunniakonsulaattiin, missä meidän oli määrä tavata Turkin Suomen suurlähetystön henkilö klo 16.00 mennessä. Meillä oli melko tiukka aikataulu, sillä odottelimme taas tuttuun tapaan Petran päässä paikallisbussin täyttymistä. Ammanin taksikuski ei tiennyt osoitetta, mutta uskotteli meille tietävänsä sen. Väärinhän se meni tietenkin ja kysyimme paikalliselta poliisilta apua. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan Suomen kunniakonsulaatista ja luulen, että hänellä ei ollut mitään aavistusta koko Suomen maasta! Kello oli siinä vaiheessa 14.30 ja aloin taas menettää hermoni. Meillä kun oli vain tämä yksi mahdollisuus tavata tämä henkilö, jotta vältymme Turkin reissulta. Poliisit pyörittelivät päätään epätoivoisina ja päätimme jatkaa matkaa. Kysyimme monilta vastaantulevilta henkilöiltä apua, eikä kukaan tunnistanut osoitetta saatikka Suomen kunniakonsulaattia.
 

Eräs ystävällinen mies pysähtyi auttamaan meitä ja yritimme soittaa kunniakonsulaattiin, jotta saisimme ajo-ohjeita, mutta numero ei ollut käytössä. Tämä mies lähti autollaan lähimpään supermarkettiin selvittämään asiaa ja kysyimme sillä välin kadulta kulkevilta ihmisiltä apua. Jokainen ohjasi meidät eri suuntaan ja osa myönsi rehellisesti että ei ollut aavistustakaan, mistä paikasta oli kysymys. Lopulta meitä auttanut mies saapui supermarketista ja antoi meille innoissaan ohjeet Suomen kunniakonsulaattiin. Juoksimme kiireen vilkkaan miehen ohjeiden osoittamaan rakennukseen ja otimme hissin ylös. Kun hissin ovet aukenivat, luki edessämme "the honorary consulate of Croatian". Siinä vaiheessa meinasin repiä pelihousuni. Juuri näin. Konsulaatti kuin konsulaatti. Mitä väliä sillä maalla on. ;)

Kroatian kunniakonsuli auttoi meitä kuitenkin sen verran, että hän antoi meille toisen puhelinnumeron Suomen kunniakonsulaattiin, mutta hekään eivät tienneet missä se sijaitsee. Soitimme samantien numeroon eikä sekään toiminut aluksi. Kello oli jo puoli neljä ja aloin jo menettää toivoni. Päätin kuitenkin yrittää soittaa uudestaan ja uudestaan ja lopulta numero toimi ja puheluuni vastattiin! Saimme sieltä ajo-ohjeet ja hyppäsimme taas taksiin. Ehdimme kuin ehdimmekin ennen neljää paikan päälle ja tapasimme Suomen suurlähetystön edustajan! Olin onnesta soikeana! :) Paperimme olivat muuten kunnossa, mutta meiltä puuttui Jordanian päätuomarin sekä Jordanian ulkoministeriön leimat vihkitodistuksestamme. Leimojen haku jäi siis seuraavaan päivään ja sovimme edustajan kanssa, että voimme lähettää puuttuvat paperit hänelle jälkikäteen Ankaraan.

Vihdoin paperityö alkaisi olla voiton puolella. Olemme nyt odottelemassa vihkitodistuksen kääntöä englanninkielelle virvokkeiden parissa hellepäivää paistatellessa. Kun lopulliset käännökset ovat valmiita, voimme lähettää ne Turkkiin ja lähteä kotimatkalle takaisin Petraan.

Joukkoliikenne

Bussilla matkustaminen Jordaniassa kasvattaa todellakin kärsivällisyyttä. Suomalaiselle, jämptille ja tehokkaalle ihmiselle voi aluksi tuottaa  hiukan hankaluuksia paikallinen tapa toimia joukkoliikenteen kanssa. Päätimme lähteä mieheni kanssa Ammaniin kahdestaan ja ehdotin kulkuvälineeksi bussia, koska en ole sitä vielä testannut täällä.

Päätimme lähteä tiistai-iltana. Laittauduin valmiiksi ja pakkasin reppuni innokkaana. Matka kuitenkin tyssääntyi, koska bussi oli täynnä emmekä mahtuneet kyytiin. Se oli ainoa iltabussi, mikä lähtee Petrasta Ammaniin eikä paikkoja voi varata etukäteen. Petyin matkan peruuntumisen johdosta ja harmitti, koska olimme jo ottaneet seuraavan päivän vapaaksi töistämme tätä reissua varten. Päätimme siis lähteä keskiviikko aamuna ensimmäisellä bussilla. Kysyin mieheltäni monelta bussi lähtee ja hän sanoi että "noin aamukuudelta". Noin. Kysyin että eikö tarkkaa aikaa voi tarkistaa mistään ja vastaus oli että ei voi. Meinasi taas mennä fiilikset, mutta rauhoitin itseäni ja palautin mieleeni että maassa maan tavalla. 

Heräsimme keskiviikko aamuna klo 05.00 ja menimme odottamaan paikallisbussia beduiinikylän tien varteen. Mitään aikataulua eikä bussipysäkkiä tietenkään ole ja odotimme bussia 50 minuuttia. Lopulta pieni minibussi saapui ja pysäytimme sen kohdallemme. Olimme ainoat matkustajat. Ajoimme Wadi Musaan bussiasemalle ja löysimme Ammanin bussin. Hyppäsimme innoissamme bussiin ja sisällä oli vain yksi matkustaja ennen meitä. Istuimme penkeille ja odottelimme lähtöä. Noin 15 minuutin kuluttua kysyin mieheltäni että milloinkohan lähdemme ja vastaus oli että "sitten kun bussimme on täynnä".

Siinä sitten odottelimme, että bussi täyttyisi. En meinannut uskoa sitä todeksi. Käskin mieheni kysyä kuskilta että olisiko minkäänlaista lähtöarviota, mutta eihän sitä tietenkään ollut. Kun reilun tunnin odottelun jälkeen bussin matkustajamäärä oli kasvanut kolmella ihmisellä, päätimme luovuttaa. Otimme taksin takaisin beduiinikylään. Ei onnistunut lähtö siis toisellakaan yrittämisellä. Tässä vaiheessa aloin todella menettää hermoni. Päätimme yrittää taas iltabussia. Pakkasin taas reppuni (en enää niin innokkaana) ja lähdimme illan suussa Wadi Musan bussiasemalle. Tällä kertaa mahduimme kuin mahduimmekin kyytiin! Kolmas kerta toden sanoi! :D Paikallisbussi Petrasta Ammaniin maksaa reilun 3 JD (3,2 €). Jordaniassa ei ole junaliikennettä ollenkaan.

Matka taittui rattoisasti Ammaniin ja otimme Ammanin keskustasta hotellihuoneen. Onneksi meillä oli family papers mukana, millä pystyimme todistamaan, että olemme naimisissa ja voimme olla samassa hotellihuoneessa. Kävimme illallisella viihtyisässä ravintolassa ja söin pitkästä aikaa herkullista pitsaa! :)

Beduiinihääni

Nyt olen naimisissa beduiinin kanssa :) Juhlat on nyt juhlittu ja kaikki paperiasiat on saatu päätökseen. Noin kaksi viikkoa sitten menimme mieheni kanssa Wadi Musaan maistraattiin allekirjoittamaan avioliittopaperit. Tilanne tuli meille molemmille melko yllätyksenä, olimme työskentelemässä ylhäällä Monasteryllä kun saimme puhelinsoiton, että maistraatin tuomari oli jäämässä kesälomalle, joten paperit oli allekirjoitettava välittömästi, mikäli emme halunneet viivästyttää avioliittoprosessia. Lähdimme samantien kiireesti Wadi Musaan ja saimme paperit allekirjoitettua ajoissa. 

Tämän jälkeen meidän piti mennä sairaalaan ottamaan verikokeet. Verikokeiden tarkoitus on tarkistaa ettemme vain ole sukua toisillemme ja ettemme saisi kehitysvammaisia lapsia. Naureskelin asialle ja sanoin että voin kyllä vakuuttaa ettemme ole mitään sukua keskenämme, mutta laki on laki ja maassa maan tavalla. Meiltä otettiin siis verikokeet ja jäimme odottamaan tuloksia "jännittyneinä".  Saimme tulokset noin 10 minuutin odottelun jälkeen ja lääkäri oli aidosti iloinen puolestamme ja julisti onnellisena, että "ette ole sukua toisillenne, onneksi olkoon!!!". Huh, pystyimme huokaisemaan helpotuksesta.

Kun avioliittomme oli rekisteröity aloimme suunnittelemaan hääjuhlaa. Täällä ei siis ole tapana, että hääjuhla olisi samana päivänä kuin avioliitto on rekisteröity. Tämä tuli yllätyksenä minulle, sillä olin valmis juhlistamaan liittoamme samantien! Juhlinta kuitenkin huipentui tämän päivän osalta herkkujen ostoon: Jordaniassa juhlitaan avioliittoa makeisten kautta. Tuoreen avioparin on ostettava kilokaupalla makeisia ja kakkuja, joita he jakavat tutuille osoittaakseen miten onnellisia he ovat :D 

Avioliittomme rekisteröinnistä meni noin viikko itse hääjuhlaan. Täällä on tapana pitää pidempääkin väliä rekisteröinnin ja hääjuhlan välissä; Jotkut parit pistävät juhlat pystyyn vasta puolen vuoden kuluttua liiton rekisteröinnistä. 

Hääjuhlamme vietettiin Pikku-Petrassa beduiiniteltassa. Sain ystäväni Suomesta mukaan juhlaan ja hänen tuoma tuki ja läsnäolo tekivät juhlasta vielä tunnelmallisemman ja arvokkaamman. En nähnyt juhlapäivänä aviomiestäni ollenkaan, hän oli järjestelemässä juhlapaikkaa ja hankkimassa pukua itselleen - hyvissä ajoin niinkuin beduiinikulttuurille on tyypillistä! Aloitimme ystäväni kanssa tunnelmaan valmistautumisen paikallisessa kauneussalongissa. Meille tehtiin näyttävät, arabialaiset juhlakampaukset. Tämän jälkeen menimme vaihtamaan juhlamekot päälle ja odottamaan iltaa. 

Mieheni tuli hakemaan meidät alkuillasta ja lähdimme autolla kaason ja bestmanin kanssa kohti Pikku-Petraa. Juhlapaikka oli kaunis ja mieleenpainuva. Ison beduiiniteltan yksi sivuseinä oli avattu kokonaan ja sinne oli kannettu suuret sydäntuolit avioparia varten. Teltassa oli myös DJ soittamassa bilemusiikkia juhlavieraille ja kaikki tanssivat koko illan ajan! Miehet tanssivat rivissä erilaisia perinnetansseja ja tunnelma oli huikea! Myös minulta lensivät korkkarit heti alkuillasta teltan nurkkaan jo tanssin paljain jaloin koko illan ;)

Juhlamme vietettiin modernilla tavalla, joten miehet ja naiset juhlivat kaikki yhdessä. Tämän takia juhlaan ei osallistunut yhtään paikallista beduiininaista, koska poikkesimme perinteistä. Juhlassa oli kuitenkin mukana muutama länsimaalainen nainen. Tarjoilimme iltajuhlassa hääkakkuja sekä virvoitusjuomia. Vieraat toivat mukanaan alkoholijuomia ja niitä nautittiin suomalaiseen tapaan takakontilla tai teltan takana ;)

Hääjuhla oli kaunis ja ikimuistoinen. Unelmahääni :)