Tayseerin ensimmäinen koulu lukukausi Suomessa alkaa olla lopuillaan. Koulu järjesti tänään ihanan "luokkaretken" kauniiseen Porvooseen ja opiskelijat saivat tuoda jonkun mukaan retkelle. Viileästä säästä huolimatta meillä oli leppoisa ja hauska retki, minkä kruunasi ihana jokiristeily sympaattisessa pikkupaatissa :)
Retken jälkeen muutama Tayseerin luokkakaveri tuli meille istumaan iltaa ja puhuimme paljon heidän koulu lukukaudestaan ja Suomeen sopeutumisesta. Kuulin ensimmäistä kertaa hienoja ja syvällisiä kommentteja miltä oikeasti tuntuu olla ulkomaalaisena Suomessa.
Ensinnäkin oli hienoa kuulla, miten paljon he kaikki arvostavat koulutusta, mitä ovat Suomessa saaneet. He kaikki puhuivat niin kauniisti opettajastaan, että en olisi ikinä uskonut kuulevani niin kauniita sanoja isojen miesten suusta! Kaikki myönsivät alkuun, että he eivät olleet kovinkaan innoissaan koulusta ja osa heistä oli jo miettinyt keskeyttävänsä koulun. Ensimmäiset päivät koulussa tuntuivat vaikeilta, mutta nyt miehet ovat ikikiitollisia siitä, että löysivät koulun ja sitä kautta elinikäisiä ystäviä, kokemuksia ja tietenkin oppeja Suomeen. He kaikki puhuvat melko sujuvasti jo suomea ja he tuntuvat olevan siitä itsekin hiukan ihmeissään, koska ensimmäisten luentojen jälkeen heistä tuntui että tämä vaikea kieli on lähes mahdotonta oppia! Sain käsityksen, että he ovat ehkä hiukan haikeissa fiiliksissä, kun koulu loppuu nyt.
Koulusta jatkoimme keskustelua Suomessa asumiseen ja sopeutumiseen. Takaraivossani tiesin jo kaikki nämä kommentit ja mielipiteet, mutta on se aina yhtä silmiäavaavaa kuulla ne uudestaan ja uudestaan ja oikeasti pysähtyä miettimään sitä, miltä ulkomaalaisista oikeasti tuntuu asua täällä.
Miehillä oli aika yhtäläinen mielipide siitä, miten suomalaiset ihmiset käyttäytyvät heitä kohti. Olin todella onnellinen kuullessani, että kukaan heistä ei ole kokenut minkäänlaista rasismia täällä olonsa aikana (1-2 vuoden aikana). He sanoivat, että ovat kuulleet puheita, että Suomessa esiintyy rasismia, mutta heistä kukaan ei ole joutunut sen uhriksi. Tämä oli todella helpottava uutinen! Hyvä Suomi!! :)
Toinen hyvä asia heidän mielestään on suomalaisten avuliaisuus. Kun he ovat eksyksissä ja kysyvät tietä, niin suomalainen pysähtyy ja auttaa aina ja mikäli hän ei osaa auttaa, niin hän kaivaa puhelimestaan kartan ja näyttää tien ja mikäli homma ei vieläkään mennyt perille, lähtee suomalainen jopa saattamaan eksynyttä kaveria! Mahtavaa! Suomalaiset ovat siis todella avuliaita, mutta siihen se sosiaalinen osuus sitten jääkin. Suomalainen ei päästä vierasta pintaa syvemmälle ja ystävyyssuhteiden luominen on todella hankalaa - melkein mahdotonta. Ulkomaalainen voi saada suomalaisesta hyvää päivää- kaverin, mutta ei ystävää. Suomalaiset sulkeutuvat, mikäli homma alkaa mennä "liian pitkälle" ja he katsovat vierasta oudosti, mikäli hän alkaa rupattelmaan niitä näitä. Tämän allekirjoitan.
Jatkuva kiire ja stressi vaikeuttavat Suomeen sopeutumista. Tayseer ja hänen ystävänsä tulevat maista, missä ei ole aikatauluja ja kiirettä. Tayseer sanoi, että hän ei koskaan aikaisemmin suunnitellut elämäänsä edes tuntia pidemmälle kotimaassaan. Siellä mentiin niin sanotusti fiiliksen mukaan. Tähän joku suomalainen neropatti saattaisi kommentoida, että niimpä niin - Suomessa sellainen leppoisa chillailu ei onnistu, vaan täällä pitää ottaa VASTUUTA! Pitää suunnitella elämää, suorittaa ja asettaa tavotteita ja kun ne korkeat tavoitteet on saavutettu, niin sitten voidaan olla hetken aikaa ylpeitä itsestämme ja hengähtää - kunnes uusi tavoite on taas asetettu. Syyllistyn itsekin tähän jatkuvaan suorittamiseen ja paahtamiseen Suomessa ja unohdan välillä pysähtyä - tai edes hiljentää vauhtia.
Suomessa elämä on kuitenkin niin erilaista, että täällä ei oikein pysty pysäyttämään sitä oravanpyörää. Vuokrat/ lainanlyhennykset painavat päälle, jääkaappi pitää pitää täynnä, seuraava lomareissu (hengähdystauko/akkujen lataus) pitää varata ja maksaa, auto pitää tankata ja vaatekertakin pitäisi uusia silloin tällöin... Siitä pääsemmekin taas yhteen kulttuurieroavaisuuteen. Miehet sanoivat, että omissa kotimaissaan heillä on varmuus siitä, että joku on aina auttamassa heitä tarpeen vaatiessa. Ja he eivät nyt tarkoita omia vanhempiaan tai sukulaisiaan vaan kyläläisiä. Ihmisiä heidän ympärillään. He sanoivat, että mikäli heillä on esim. taloudellinen ongelma, he tietävät että vähintään kymmenen ihmistä ovat valmiita tarjoamaan apuaan heidän kotimaissaan. He antavat vaikka viimeiset pennosensa, mikäli joku sitä enemmän tarvitsee. Suomessa taas valtio maksaa tietyin väliajoin tukirahan maahanmuuttajien tilille ja sen jälkeen oletkin oman onnesi seppä eikä kukaan auta sinua. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä. Yksin.
Järkytyinkin siitä, kun yksi miehistä sanoi, että vaikka hän arvostaakin Suomea ja suomalaisia, niin hänellä on yksi asia minkä hän on menettänyt tänne muuttaessaan. Ja se on onnellisuus. Se sai oikeasti minut miettimään asioita. On todella kamalaa kuulla tuollaista. Hän sanoi, että hän painaa arkea päivästä toiseen samalla kaavalla, mutta ei ole onnellinen. Parin ulkomaalaisen luokkakaverin lisäksi hänellä ei ole Suomessa ketään. Ei ystävää, ei perhettä, ei työtä.
Olen kuullut monen suomalaisen suusta ehkä vähän negatiivisia kommentteja maahanmuuttajista. "He tulevat tänne meidän maahan kutsumatta ja saavat vielä valtiolta tukea täällä elämiseen - meidän maksamista verorahoista!!!" "Menisivät töihin eivätkä maleksisi puistoissa". "Painuisivat sinne mistä ovat tulleetkin". "Maahanmuuttajat tulevat tänne paremman elämän perässä". "Kukapa ei haluaisi Suomessa asua".
Moni ei ehkä muista sitä seikkaa, että suuri osa maahanmuuttajista on pakolaisia. He eivät ole saaneet itse valita muuttoaan Suomeen, vaan heidän on ollut pakko poliittisista tai muista syistä paeta Suomeen. Heillä ei ole todellakaan ollut mitään toista vaihtoehtoa ja uskokaa minua, mikäli heidän kotimaansa eivät olisi olleet niin kurjassa tilassa, että heidän oli pakko muuttaa - he eivät todellakaan olisi muuttaneet sieltä pois.
Tästä linkistä (HS 01/13) löytyy yhden pakolaisen tarina. Hän istuu täällä tänään meidän kanssa ja on kiitollinen Suomelle, että sai täältä turvapaikan. Ainut asia, mitä hän tulevaisuudeltaan vielä toivoo, on työpaikka. Ja uskon, että sitä toivoo moni muukin maahanmuuttaja Suomessa.
